Reijo Liinamaa

Politiikan tiimoilla tehtävä mielipiteiden kysely alkaa pikkuhiljaa kypsyttää. YLE tekee niitä niin säännöllisesti, että kyseessä täytyy olla poliittisen eliitin kanssa sovittu piilopuoluetuki: Puolueet välttyvät käyttämästä omia varojaan mielipideilmastossa tapahtuvien muutosten kartoittamisessa, kun homma annetaan “eduskunnan valvoman” yleisradion tehtäväksi.

Kokonaan oma lukunsa on Helsingin Sanomien tekemät omat gallupit. Niillä on aina ollut oma agendansa, johon liittyy sekä uutismateriaalin hankinta että ns. journalistinen arvovalintavaikuttaminen. Tänään 6. heinäkuuta lehti julkisti pääministerigalluppinsa, jossa suomalaisilta kyseltiin mieluisinta pääministeriä. Tämä on huvittavaa, koska vain muutama viikko sitten Lahdessa nähtiin, miten pääministeri Suomessa voidaan valita parilla sadalla äänellä. Vaikka valittu Mari Kiviniemi täyttääkin kaikki pääministerille asetettavat vaatimukset, ei valintaprosessi ole kunniaksi suomalaiselle demokratialle.

Miksi Hesari sitten kyselee kansan mielipidettä pääministeristä, vaikka kansa ei pääsekään tätä valitsemaan?

Tarkoitus ei voi olla muu kuin tämä: Rivien välissä kansalaista rohkaistaan tekemään äänestyspäätös, joka pohjautuu pikemmin pääministeriehdokkaan henkilöön kuin hänen edustamansa puolueen ohjelmaan. Mielestäni tämä on melko kieroa menettelyä.

Pääministerin valintaprosessin demokratisoimisesta olisi ehdottomasti syytä keskustella. Varsinkin, jos presidentin ulkopoliittista valtaa on pikkuhiljaa tarkoitus siirtää pääministerille. Ei kai kukaan meistä halua tilannetta, missä korkeinta ulkopoliittista päätösvaltaa maassamme käyttävä henkilö valittaisiin tehtäväänsä keskustapuolueen Lahden puoluekokouksessa nähdyllä tavalla?

Aina joskus kun on saanut hieman lepuuttaa aivojaan, tulee mieleen pohtia Konsta Pylkkäsen tapaan valmiiksi jokin mieltä askarruttanut seikka. Konstahan oli jo saamassa valmiiksi laskelmansa maailmankaikkeuden koosta ja tähtien määrästä, kun pahainen riekko pilasi kalkyylit.

No, minulle tule mieleen ratkaista se itseäni pitkään vaivannut asia, että onko sitä Jumalaa nyt olemassa vai eikö ole?

Yritän selvittää asiaa loukkaamatta kenenkään uskonnollisia tunteita, mutta myös kunnioittaen omaa järkeäni ja kaikkea sitä, mitä olen elämäni aikana nähnyt, kokenut ja oppinut.

Kuulun ev.lut. kirkkoon, ja aina silloin tällöin seurakunnan jäsen joutuu tilanteeseen, missä pitäisi mm. lausua ääneen uskontunnustus:

“… ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan poikaan, meidän herraamme, joka sikisi pyhästä hengestä, syntyi neitsyt Mariasta…”. 

Ja niin edelleen. Useimmille on kotona opetettu, ettei saa valehdella. Yleensä tällä on tarkoitettu, ettei saa valehdella toisille ihmisille. Saako itselleen valehdella? Saako tuon uskontunnustuksen siis lausua, jos ei siihen usko?

Tapa, millä Jeesuksen syntyminen raamatussa selitetään, on nykytietämyksen valossa vähintäänkin kyseenalainen. Toisaalta kaikki se tieto, mitä Jeesuksen elämästä, opeista ja ajatuksista on meille kerrottu, edustaa inhimillisen yhteisöllisen elämisen jaloimpia ja arvostettavimpia periaatteita. Jeesuksen sanotaan olleen puusepän poika, ja kalastaja. Siis käytännön mies, joka eli kuten opetti. Siksi on vaikea kuvitella, että hän itse olisi kulkenut toreilla julistaen olevansa Jumalan poika. Olisiko ehtinytkään, kun piti itsensä kalastamalla elättää?

Samalla hetkellä, kun Nikean kirkolliskokous v. 325 äänestyspäätöksellä julisti, että kyllä se Jeesus Jumalan poika oli ja sillä siisti, samalla hetkellä Jeesuksen elämäntyö raiskattiin. Hänen maineensa otettiin maallis-uskonnollisen vallankäytön välineeksi, ja hänestä tehtiin joulupukkiin rinnastettava satuhahmo. Eikä todellakaan ollut Jeesuksen vika, että näin kävi 300 vuotta hänen poismenonsa jälkeen.

Maallinen valta tarvitsi kirkkoa vallankäyttönsä tueksi tilanteisiin, joissa miekka ei auttanut eikä ruoska riittänyt. Ruumiin lisäksi kahleisiin piti laittaa myös mieli. Nykyään kirkkoa ei enää länsimaissa tarvita maallisen vallankäytön välineenä, mutta tämä rooli sillä on edelleen mm. monissa islamistisissa valtioissa. Mitä tulee uskon välinearvoon vallanpitäjille, niin ei tarvitse ajatella muuta kuin itsemurhapommittajia.

Mutta onko siis Jumalaa olemassa vaiko ei? Vastaus tähän kysymykseen voi olla vain henkilökohtainen. Mitattavissa olevaa, tasalaatuista yhteistä uskoa ei ole olemassakaan. Ken muuta väittää, syyllistyy valehtelun syntiin… .

Ihminen ei tiedä kaikkea. Se ei tiedä mistä maailmankaikkeus alkaa tai mihin se päättyy. Tieteen uudet saavutukset synnyttävät vain uusia kysymyksiä. Eikä ihmispolo tiedä edes sitä, mitä huomenna tapahtuu. Niiden asioiden määrä joita ihminen ei tiedä, on valtava. Se on niin valtava, että se edessä viisas ihminen nöyrtyy. Ei nöyristele vaan nöyrtyy.

Jospa kaikkea sitä, mitä ihminen ei tiedä, kutsuttaisiin Jumalaksi? Sillä tätä mysteerien määrää on syytä kunnioittaa. Miksi? Koska tämä tuntemamme maailman kokonaisuus, oma biologiamme mukaan lukien kuitenkin toimii, vaikka emme tarkasti tiedäkään miten emmekä varsinkaan miksi. Voimme kuitenkin joka aamu herätessämme uuteen päivään olla kiitollisia kaikelle sille, mitä emme tiedä, mutta mikä tekee meidän olemisemme mahdolliseksi tällä maapallolla ilman minkäänlaista omaa ansiotamme. Eikä tämä tietämättömyys saa estää meitä yrittämästä selvittää tietämyksemme aukkoja.

Kirkonmenoissa pitäisi luopua kollektiivisista valehtelutuokioista ja keskittyä opettamaan ihmisiä elämään keskenään ihmisiksi, niinkuin Jeesus opetti. Ja unohtaa höpötykset kuolleista nousemisista, neitseellisistä sikiämisistä, syntien anteeksiannosta ja pyhistä hengistä. Silloin tavallinen, etupäässä omaan järkeensä uskova kansalainenkin voisi olla kirkossa tuntematta myötähäpeää siitä älyllisestä epärehellisyydestä, jota siellä nykyisten menojen vallitessa joutuu kestämään.

Saksan liittokansleri Angela Merkel päätti kieltää maassaan valtion velkakirjojen ns. lyhyeksi myynnin. Merkelin kollega Jyrki Katainen (kok) ei halunnut (eduskunnan kyselytunti) ottaa asiaa edes pohdintaan. Termi “lyhyeksi myynti” tarkoittaa sitä, että joku myy sellaista, mitä ei omista. Arvaan: Normaali ihminen ajattelee, että eihän se voi olla edes mahdollista, saati sitten laillista. Tässä meidän ultraliberalistisessa markkinataloudessamme (tunnubiisi: Kyl’ työlki ellää, mut’ kaupal’ rikastuu…) se on  edelleen mahdollista.

Lyhyeksi myynti menee näin: Kuvitellaan, että perunatorilla perunavälittäjä aamulla perunoiden hintoja tutkiessaan arvelee hinnan laskevan päivän mittaan. Kuvitellaan vielä, että perunatorilla on sellainen sääntö, että se mitä välittäjät ovat päivän aikana ostaneet tai myyneet, tasataan, selvitellään ja maksetaan vasta myynnin päätyttyä. Perunaa voi siis ilmoittaa myyntiin, vaikkei kärryssä olisi pottuakaan. Niinpä tämä perunapingviinimme myy olematonta perunaa aamun hinnalla. Ja aivan oikein, iltapäivällä hinta on laskenut. Niinpä hän ostaa iltapäivällä perunaa saman verran, mitä aamulla myi, mutta laskeneeseen hintaan. Kun perunasaldo päivän päätyttyä lasketaan, on tälle perunaneuvokselle jäänyt aamu- ja iltapäivän hintojen erotus puhtaana käteen. Vaikkei hän siis ole päivän aikana pidellyt käsissään potun pottua!

Pörssissä lyhyeksi myyntiin liittyy usein ns. “karusellimyynti”. Siinä pari välittäjää ottaa kohteekseen heikoksi arvioimansa osakkeen. Sovitaan, että toinen tekee realiaikaisessa verkon pörssikaupassa osakkeesta yhä halvempia ja halvempia tarjouksia. Toinen “ostelee” eriä yhä halpenevaan hintaa. Kaveruksilla on käytettävissä yhteinen potti, eikä rahaa muutenkaan liiku, koska kaupat selvitellään päivän päätteeksi. Aktiivinen parivaljakko saa hysterian tarttumaan piensäästäjiin, jotka ryhtyvät myymään osakkeitaan kiihtyvään tahtiin kurssilaskun pelossa. Yhteisestä sopimuksesta spekulantit sitten hieman ennen kaupan sulkeutumista, kurssien riittävästi laskettua ostavat mahdollisimman ison erän. Ja jäävät odottamaan seuraavaa pörssipäivää, jolloin kurssi vähitellen palaa normaalitasolle. Kun näin on tapahtunut, halvalla ostetut osakkeet myydään hyvällä voitolla.

Perunanviljelijät ovat tolkun väkeä, joka ei oikeasti salli tällaista pelleilyä tuottamansa ruoan kanssa. Mutta toista on pörssissä ja investointipankeissa. Näiden kohdalla kaupankäynnin ehdoista päättäviltä poliitikoilta on tolkku ollut hukassa jo tovin. Merkel Saksassa siis osoittaa järkiintymisen merkkejä. Onko Suomen hallituksen ministereillä toivoa paranemisesta, jää nähtäväksi.

Kuvatunlainen nousevilla tai laskevilla kursseilla tapahtuva vedonlyönti olisi helposti tehtävissä kannattamattomaksi tekemällä jokainen myynti- tai ostotapahtuma verolliseksi arvonlisäveron tapaan. Mutta jos jokin taho Suomessa esittää pörssikauppaan edes jonkinlaista veroa tai moraalikoodistoa, saa heti vastaansa EK:n, pörssimeklarit, investointipankkiirit ja Kokoomuksen “vapaan kilpailun” kaikenpuolista siunauksellisuutta ylistävät markkinapapit. “Vapaa kilpailu” tarkoittaa tässä yhteydessä pörssikaupan tahallisen häirinnän maksutonta sallimista ja rahan ansaitsemista rehellisten pössisijoittajien, veronmaksajien ja siis kokonaisten valtioiden kustannuksella. Tähän on uskallettava tarttua määrätietoisesti muuallakin kuin Saksassa!

Ennen Kreikasta alkunsa saanutta, europoliitikkojen löperyydestä johtunutta Euroopan talouskriisiä oltiin juuri selviämässä USA:sta alkaneesta ns. roskalainakriisistä. Siinä Wall Street’in pankkiireille oli jäämässä käsiin vajailla vakuuksilla myönnettyjä, tavallisten amerikkalaisten ylihintaisten asuntojen ostamiseen myönnettyjä lainoja. Ahneet pankkiiripiraijat piilottivat näitä roskalainoja tavallisten lainojen sekaan, ja myivät koko paketin sijoittajille ympäri USA:ta ja Eurooppaa sijoituskohteiksi. Kun totuus paljastui, saimme seurata mediasta, kuinka USA:n veronmaksajat pulittivat miljardeja dollareita pönkkäämään pankkiiripuliveivareiden konkurssin partaalle ajamaa amerikkalaista rahoitusjärjestelmää. Ja aaltoliike oli levinnyt myös Eurooppaan.

Mikä ero näillä kahdella asialla (lyhyeksi myynti ja USA:n roskalainajuttu) on? Kansanviisaus sanoo, ettei pidä ostaa sikaa säkissä. USA:n pankkiireille oli sallittua piilottaa isompaan säkkiin puolikuolleita sikoja, ja myydä koko läjä kuranttina tavarana. Niin voitiin tehdä, koska USA:n lakien mukaan niin voitiin tehdä. Tällä on se ero, että ns. lyhyeksi myynnissä säkissä ei ole sikaa ollenkaan, koska tyhjän myynti on pörssisääntöjen mukaan sallittua.

Kysymys: Mihinäs ne sellaaset arpajaaset o, johona tyhyjiä säkkiä täysinä myyrähän?

Vastaus: Pörssis!

Mikael Jungner herättää ristiriitaisia ajatuksia. Hänen keskeinen argumentointinsa liikkuu akseleilla “edistysmielisyys - konservatiivisuus”,  “onnellistuttaminen - ankeuttaminen” ja “management by perkele kontra moderni johtaminen”. Näissä teemoissa keskustelu kävi TV2:n Pressiklubissa 21.5. Tuossa ns. mediaohjelmassa hänen teeseihinsä jäi kaipaamaan substanssia, mitä kirjoitus Demarissa 25.5 onneksi tarjoaa.

Ajatukset siitä, että edistysmielisyyden ja  konservatiivisuuden rajat kulkevat jokaisen organisaation sisällä ja että johtajuus kaipaa uusia tuulia ovat tietysti ihan oikeita. Samoin havainto, jonka mukaan aikamme ihmistä kiinnostaa eniten henkilökohtainen onnellisuus. Siis ei varallisuus, valta eikä maine. Tämän ilmiön voi nuorten keskuudessa aistia selvästi. Heti perään on tietysti todettava, että vain onnellisuudesta kiinnostuminen edellyttää sitä, että elämän aineelliset osaset ovat jollakin minimitasolla, mikä taso on jokaiselle yksilöllinen. Jungnerin aatemaailmaa ei kannata SDP:n sisällä yrittää määritellä oikeisto/vasemmisto akselilla, vaikka sitäkin on yritetty. Tämänkaltainen määrittely on liian ahdas.

Kysymys on lähinnä siitä, tarjoaako puoluesihteeriehdokas sopivia ominaisuuksia tyydyttämään samaan aikaan sekä työväenliikkeen pitkän linjan järjestöjyrät että poliittista identiteettiään vielä hakevat, palkkatyöllään itsensä elättävät nuoret suomalaiset. Jälkimmäinen palikka näyttäisi olevan kohdallaan, mutta entäpä se ensimmäinen? Alussa mainitsemassani Pressiklubissa nähtiin hieman sitä, mitä tuleman pitää jos Jungnerista tulisi SDP: n puoluesihteeri:

Aatteellista substanssia ja korporatiivista asennetta janoava media raatelisi hänen kaltaisensa romanttisuuteen taipuvaisen poliittisen visionäärin kappaleiksi ja röyhtäisisi päälle.

Kun meillä ns. riippumaton media haluaa pudottaa henkilön, se aloittaa motiivien kyseenalaistamisella, jatkaa korostamalla epäolennaisuuksia, päivittelee ymmärtämällä tahallaan väärin ja viimeisenä niittinä julkaisee kohteesta koomisia kuvia. Menetelmää on harjoiteltu mm. Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen ja Jutta Urpilaisen kohdalla. Tätä kutsutaan alan sisällä sananvapaudeksi…

Mikäli demarit eivät Mikael Jungneria puoluesihteerikseen valitse, tulisi hänen ehdottomasti asettua ehdolle kansanedustajaksi. Eduskunnan paperinmakuinen keskustelukulttuuri kaipaisi hänen kaltaistaan tuulettajaa kyseenalaistamaan täysistuntojen “näin on aina ennenkin tehty” -meininkiä.

Euroopan Unionin vältti täpärästi historiansa pahimman talouskriisin. Päätöksillä oli kova hinta. EKP joutui syömään toimintansa alkuajoista saakka pitämänsä periaatteen olla sekaantumatta finassipolitiikkaan. Kun se nyt suostui ostamaan vaikeuksissa olevien yli varojensa eläneiden jäsenmaiden kalliita velkapapereita, avautui tähän saakka tiukasti kiinni ollut kassaholvi. Setelirahoituksesta toiminnan erottaa vain se, että EKP myy saman verran pois parempia lainojaan. Lisää rahaa ei siis markkinoille pitäisi tulla.

USA:n keskuspankki FED on jo vuosia painanut sumeilematta lisää dollareita tiukassa paikassa ja niin on tehty myös Aasian keskuspankeissa. Miksei siis EKP:kin? Mm. Ranska on jo pitkään vaatinut keskuspankilta suurempaa joustavuutta ja kansallisvaltioiden (lue: Ranskan) toiveiden parempaa huomioimista. EKP:n toiminta todistaa täydellisesti, kuinka syvän kuilun partaalla  koko Unionin talousjärjestelmä oli. Toimien seurauksena olevalla euron kurssin laskulla on myös kiistämättömät hyvät puolensa: Euromaiden vienti helpottuu!

Opetukset? Yksi EKP:n täyskäännökseen vaikuttaneita syitä oli usko siihen, että Euroopan poliitikot tällä kertaa olisivat tosissaan vaatiessaan itseltään ja toisilta tiukempaa budjettikuria. Että he ensi kertaa ryhtisivät noudattamaan itse laatimiaan sääntöjä budjettien alijäämistä ja maidensa velkaantumisasteista. Kun suuri hätätilanne juuri on vältetty, sen laukeamisen euforiassahan voidaan luvata maat ja taivaat. Miten nämä tunnelmat muistetaan taas syksyllä, kun eri puolella Eurooppaa ryhdytään laatimaan budjetteja vuodelle 2011?

Suurin oppositiopuolueemme SDP vaatii veronmaksajien lompakolle menemisen ehdoksi pankkien vastuuttamista ja euroopanlaajuisen varainsiirtoveron käyttöönottoa. Voisin kuvitella, että valtaosa veronmaksajista pitää ehtoa kohtuullisena. Eihän Suomen poliitikot toki yksin voi asiasta päättää. On kuitenkin hämmästyttävää, miten tarkasti päähallituspuolueiden johtajat välttävät ottamasta tähän asiaan minkäänlaista kantaa. “Olemme Suomen ja isänmaan asialla” -lippuja liehutellaan ääni väristen taas kerran silloin, kun maailman taloutta huojuttaville keinottelijoille näytetään vihreää valoa, jossa lukee: “Painakaa te pojat kaasua! Jos rytisee niin kyllä meidän veronmaksajat maksaa!”

Kreikan luokatonta taloudenpitoa ja aikoja sitten arvostelleita suomalaispoliitikoita kuitenkin kuunneltaisiin EU:ssa aiempaa herkemmällä korvalla, jos edustajamme ryhtyisivät esim. talousalueen sisäisen varainsiirtoveron käyttöönottoa vaatimaan. Veron tuotoista kertyisi EKP:lle  vuosien mittaan merkittävä turvarahasto meneillään olevien kriisien kaltaisten tilanteiden varalle.

Kansainvälisen varainsiirtoveron vaikutuksia äänekkäimmin epäilevät ovat poikkeuksetta asianomistajia eli arvopaperikaupan kävijöitä. Yleisin peruste on tämä: Ellei veroa saada täysin globaaliksi, sillä ei ole merkitystä. Ts. aina löytyisi jokin pieni yhden suvun omistama saarivaltio, joka ei sopimukseen suostuisi. Tällöin kauppa siirtyisi käyttämään tällaisten valtioiden alueella olevia servereitä, ja veroton meno jatkuisi. Siis ei muuta kuin kädet pystyyn ja annetaan entisen menon siis jatkua? Tähänkö poliitikkojemme peräänantamattomuus päättyy?

Asiaan voidaan vaikuttaa lainsäädännöllä, jos vain poliittista tahotoa löytyy. Olisi mieletön ajatus, ellei edes tämä kriisi Euroopassa tuota tahtoa olisi synnyttänyt. Euroopan unioni voisi päättää, että aina kun jäsenvaltioihin rekisteröityjen pörssiyhtiöden osakkeita tai valtioiden velkaparereita myydään, pidättää kauppapaikka kauppasummasta promilleluokkaa olevan veron, joka tuoloutuu EKP:lle. Pörssiyhtiön taloutta vero ei rasittaisi lainkaan. Sensijaan se muodostaisi jonkinlaisen jarrun näille “markkinoiden mustakaavuille”, jotka liikuttelevat nyt netin kautta verottomasti miljardien pääomia vain ansaitakseen lisää rahaa heikossa jamassa olevien valtioiden tai yritysten ongelmilla. Monet näistä suurimmista mustakaavuista löytyvät pankkien, vakuutus- ja finanssiyhtiöiden piiristä.

Kun menet baariin ja ostat kupin kahvia 2 eurolla (!), tulet maksaneeksi valtiolle arvonlisäveroa noin 20 senttiä. Kun sitten käyt arvopaperikauppaa pörssissä summalla, jolla voisi ostaa koko Pauligin tehtaan ja pari Brasilian suurina kahviplantaasia päälle, et maksa kaupasta veroa senttiäkään! Oikeudenmukaistako?

Yhä useampi esittää perustellun kysymyksen: Kuka tai mikä tämä “Markkina” oikein on? Onko se jotakin, mihin demokraattisen valtioiden keinot eivät yllä? Pörssikurssien perusteella “Markkina” on kuin sardiiniparvi, joka ryntää milloin mihinkin suuntaa samaan aikaan näennäisesti ilman johtajaa. Toimii, kuten sanotaan, kuin päätön kana. Markkinoiden sardiiniparviliikehdintä ei kuitenkaan ole sattumanvaraista. Kun näiden “markkinoiden mustakaapujen” lieve heilahtaa yhtäällä, ryntää parvi päinvastaiseen suuntaan. Kun kansainvälisen pörssi- ja johdannaiskaupan päivittäinen liikevaihto lasketaan sadoissa miljardeissa, voi juonikas kaavunheiluttaja tienata hyvin pienilläkin liikkeillä. Tämä toimintahan on tietysti täysin laillista, ja jos käytetään väljää tulkintaa kaupankäynnin moraalista, myös hyväksyttävää.

Mutta jos nämä mustakaavut aiheuttavat valtioille, yrityksille tai toimeksiantajilleen miljardiluokan tappioita, niin niiden maksattaminen veronmaksajilla on yksiselitteisesti moraalitonta.

Suomalaisessa mielipideilmastossa kuului selvää historian siipien havinaa, kun Helsingin Sanomien päätoimittajana lähes 20 vuotta toiminut Janne Virkkunen jäi eläkkeelle. Voi väittää, että Hesarin asema suomalaisten mielipiteiden muotoutumisessa on eurooppalaisessakin mittakaavassa ainutlaatuinen. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea lehden ylivoimainen levikki, mutta myös keskimääräisesti arvioituna laadukas journalismi.

Tästä ylivoimaisuudesta seuraa, että  omistajille saattaa ajoittain tulla kiusaus käyttää välinettään omien intressiensä ajamiseen. Tämä on ammattitaitoisesti johdetulle lehdelle helppoa. Ei tarvitse kuin suorittaa hieman painotettua uutisointia ja käyttää huolellisesti valittuja kirjoittajia tekemään juttuja asetettuja päämääriä palvelevista aiheista. Yhtä tärkeätä kuin se, mistä kirjoitetaan, on tietysti se mistä EI kirjoiteta.

Väistyvä päätoimittaja vieraili viimeisenä työpäivänään aprillipäivän aattona ykkösen aamussa toimittaja Katri Makkosen vieraana.  Haastattelun mielenkiintoisinta antia oli keskustelu siitä, kuinka avoimesti näin ylivertaisessa asemassa oleva sanomalehti voi kansan mielipiteitä jakaviin asioihin ottaa kantaa. Ei ole salaisuus, että Sanoma Oy:ssä poksauteltiin kuohuviinejä sinä päivänä, kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Asiaa oli lehdessä ajettu vahvasti ja määrätietoisesti vuosien ajan.

Toimittaja Makkonen oli Ylen arkistoista löytänyt vanhan,  tuolloin vielä melko tuoreen päätoimittaja Virkkusen haastattelun, missä hän kertoo lehdellä olevan valtaa “jolla voi nostaa lehden tärkeinä pitämiä asioita esiin ja tuoda siten uusia elementtejä päätöksentekoon ja pitää niitä esillä niin kauan, että syntyy poliittista painetta päätöksentekoon”. Pari vuosikymmentä lausuntonsa jälkeenkään Virkkunen ei nähnyt tarpeelliseksi muuttaa ajatteluaan. Vaikka toimittaja Makkonen ei, jäähyväishaastattelun hengen mukaisesti, vierastaan kovin ahtaalle laittanutkaan, joutui Virkkunen kutenkin tapailemaan sanojaan vuosien takaista lausuntoaan kommentoidessaan.

Jos ken on Hesarin pääkirjoituksia muutaman vuoden aikana lueskellut, on voinut havaita, miten voimakkaasti lehden pääkirjoituskollegio otti kantaa aikanaan EU:iin liittymisen puolesta,  äskettäin kysymykseen presidentin valtaoikeuksien leikkaamiseen ja nyt viimeksi Ylen julkisen palvelun laajuuden määrittelemisen tarpeellisuuteen. Jossakin määrin tämä on jyrkässä ristiriidassa Virkkusen jokin aika sitten lehdessään esittämään lausumaan, jonka mukaan “on vaarallista, että toimittajat pyrkivät parantamaan maailmaa helposti syntyvillä näkökulmillaan mieluummin, kuin että tekisivät tasapainoisia ja asiapohjaisia juttuja”.

Tällaiseen “vaaralliseen toimintaan” osallistuminen on HS:n pääkirjoituskollegiolle ollut pikemmin sääntö kuin poikkeus. On mielenkiintoista nähdä, minkä kannan lehti tulee ottamaan esim. juuri nyt kuumana käyvään maahanmuuttokeskusteluun.

Mitä merkitystä sillä sitten on, että yksityisomisteinen, laajalevikkinen valtamedia julkaisee sivuillaan poliittisen päätöksenteon piiriin kuuluviin asioihin selkeitä kantoja?

Kun kantaa ottaa selvästi puoluesidonnainen maakuntalehti, voi lukija asemoida kannanoton sen mukaan. Yleisradion kohdalla taas viimeaikaisen Ylemaksu -keskustelun hyvä puoli oli se, että moneen kertaan tuli lausutuksi Ylen asema kansan edustajien ( = kansan…) valvomana laitoksena. Ylilyönnit huomataan ja ne käsitellään julkisuudessa perusteellisesti ( vrt. nk. lautakasajuttu).

Aamulehti -konserni sanomalehtineen ja TV -kanavineen on monissa yhteyksissä liputtanut avoimesti poliittisen oikeiston väreillä, joten niidenkin kannat ovat etukäteen arvattavissa.

Helsingin Sanomat sensijaan on kautta aikojen korostanut poliittista riippumattomuuttaan, objektiivisuuttaan ja puolueettomuuttaan, mihin suuri osa lukijoista vieläkin uskoo. Tämä kuva on viime vuosina alkanut säröillä pahasti.

Kun ruoriin nyt astui Sanoma News’in toimitusjohtajan paikalta Mikael Pentikäinen, voidaan Janne Virkkusen kauden tiedotukselliseen arvovalintavaikuttamiseen odottaa edelleen lisääntyvää painetta. Jos tämä asia lukijoille avoimesti kerrottaisiin, olisi asia OK. Mutta tullaanko niin tekemään?

Epäilen. Vastuu jää, kuten savolaisittain sanotaan, lukijalle.

Kuluneen viikon suuri mediauutinen oli viestintäministeri Suvi Lindenin (kok) päätös siirtää ns. Yle -laki seuraavalle hallitukselle. Ministerin ratkaisu on saanut tylyn tuomion sekä omien että opposition keskuudessa. Helsingin Sanomat otsikoi asiaa 13.3 Kotimaa -osastollaan näin: Yle -lain kaatuminen oli farssi. Marko Junkkarin kirjoittama uutisanalyysi on piilotettu lehden sivulle 12. Verkkosivuilla juttua ei näy. Lindenin ratkaisua analysoidessaan Junkkari kirjoittaa mm: “Lindeniin kohdistui kovat paineet eri tahoilta…kaupallinen media lobbasi ministeriä, sillä se oli huolissaan siitä, että julkisin varoin toimiva Yle vääristää kilpailua esim. satsauksillaan internetpalveluihin ja urheilukisojen oikeuksiin”

Ilmaisu “kaupallinen media” pitää tässä yhteydessä sisällään lähes yksinomaan Sanoma Oy:n ja sen lobbaajia, oletettavasti Aamulehden -konsernin sivustatuella. Sanoma News’in nykyinen toimitusjohtaja ja Hesarin tuleva päätoimittaja Mikael Pentikäinen on jo parin vuoden ajan käyttänyt työnantajansa medioissa palstatilaa sen puolesta, että Ylen toimintakenttää rajattaisiin. On selvää, että juuri Sanomien lobbauksen seurauksena viestintäministeri muutti Mika Lintilän johtaman parlamentaarisen työryhmän yksimielistä ehdotusta niin, että siihen lisättiin ajatus komissiosta, jonka tehtävänä olisi “valvoa media-alan kilpailua”. Todellisuudessa tämä neuvosto ryhtyisi välittömästi nimittämisensä jälkeen ehdottelemaan rajoituksia Ylen toimintakenttään. Ensimmäisenä tulilinjalle joutuisi Ylen erinomaisesti hoidettu verkkopalvelu Areenoineen ja sen jälkeen alettaisiin vaatimaan Yleä luopumaan kaupallisen median näkökulmasta kiinnostavimpien urheilutapahtumien televisioinnista.

Oppositio toimii asiassa ryhdikkäästi kieltäytyessään hyväksymästä ministerin sormeilemaa, parlamentaarisen työryhmän yksimielistä ehdotusta Yle -laiksi. Tosin Marjo Junkkari yrittää vieläkin kaataa farssia opposition niskaan sanomalla, ettei “farssi ole kunniaksi demarioppositiolle, joka tuntuu hakevan pelin paikkaa joka tilanteessa”. No, Marko, eikös se ole opposition tehtävä? Ja lienee pinttyneenkin Sanoma Oy:n silmälasien läpi katsovan Hesarin kolumnistin pakko myöntää, ettei parlamentaarisen työryhmän yksimielisen esityksen takana pitäytymistä oikein voida minään riidankylvämisenäkään pitää. Vai kuinka?

Mediasta käytetään joskus nimitystä “neljäs valtiomahti”. Siis eduskunnan, valtioneuvoston ja oikeuslaitoksen jälkeen. Asialla on, kuten monilla on, kaksi puolta. Joskus media innostuu tekemään “paljastuksia”. Silloin kohteen on oltava median näkökulmasta vaaraton. Yksittäiset poliitikot yleensä ovat sellaisia.

Tänään ( 12.3) Helsingin Sanomat kertoo suomalaisille, mitä mieltä Suomen eduskunta on ydinvoimalalupien lukumäärästä. Pääuutisena juttu presentoidaan siten, että äkkinäisempi helposti voisi kuvitella kyseessä olevan eduskunnassa tehty äänestys. Vaati tarkempaa tutkimista, jotta jutusta löytää pienellä painetun tekstin “HS-kysely”. Sisäsivuilla maininta “kyselystä” esiintyy jo useammin.

Mitä tarkoitusta tämänkaltainen “uutisointi” palvelee? Muuta vaihtoehtoa ei tule mieleen, kuin pyrkimys luoda suomalaisille käsitystä siitä, että asian ratkaisu olisi jo käsillä ja suunta selvä. Nykyisen hallituksen aikana HS on selkeämmin kuin koskaan pääkirjoitussivuillaan myötäillyt hallituksen linjauksia.

YLE nielaisee Sanoma OY:n tärpit sellaisenaan. Aamu-tv esitteli yo. juttua ainakin kahteen kertaan kameroille lähetyksissään. Ylen tuleva pääjohtaja Lauri Kivinen on sanonut olevansa YLE:n ystävä. Hyvä niin. Vihollisen töihin hakeutuminen olisikin ollut lähtökohtaisesti kyseenalaista toimintaa… .

Ottaen huomioon, että YLE:llä on omakin uutistoimitus (eikä ihan pieni sellainen) Aamu-tv:n pinttynyt tapa lueskella aamun lehtiä kameroille on paitsi melko erikoista, myös todiste siitä, että Yle haluaa vastavuoroisesti olla Sanomien ystävä. Eikä ainoastaan Sanomien, vaan koko suomalaisen printtimedian.

Tämä ystävyys ei valitettavasti läheskään aina ole vastavuoroista. Pikemminkin päinvastoin.

TV1 esitti to 28.1 melko puistattavan ohjelman USA:n ensimmäisen värillisen presidentin herättämistä reaktioista. Barack Obama on hallinnut maata nyt lähes tasan vuoden.”No nigger should rule a white man” sanoi Klu Klux Klanin edustaja kameralle ennenkuin hänen edustamansa ryhmä suoritti rituaalinsa, jossa poltettiin suurikokoinen risti pimeässä yössä. Tämäkin ryhmä siis edelleen on olemassa.

Ohjelmassa esiintynyt mediatutkija Karl Frisch esitti selkeän analyysin tilanteesta, missä mielipiteenvapauden nimissä mikä tahansa media voi esittää lähes mitä tahansa valheita julkisesti pelkäämättä sanktioita. Eikä tähän moraalisesti ala-arvoiseen toimintaan syyllistytä ainoastaan netissä, vaan myös perinteisessä mediassa. Itseään ja yleisöään kunnioittavien tiedotusvälineiden media-aikaa ja palstatilaa menee pahimpien valheiden oikomiseen, jolloin näiden idioottimaisuuksien saama julkisuusarvo moninkertaistuu, ja asioiden oikea laita jää vähemmälle huomiolle. Kuten vaikkapa hörhö-salaliittoteoreetikkojen väite, jonka mukaan Obama ei olisikaan syntynyt USA:ssa, eikä perustuslain mukaan voisi siis olla maan presidentti. Väitteille ei rajattoman sananvapauden nimiin vannovassa maassa tietenkään tarvitsee esittää mitään perusteita.

Maassa, jossa puolet väestöstä on lukutaidotonta, TV:n ja radion valta-asema on suorastaan vaarallinen. Ihmiset pitävät totena lähes mitä tahansa, mitä tuuteista tulee. Uutiskanava FoxNews’in Obaman hallintoa kritisoiva ja republikaaneja tukeva linja ei kaihda aivopesussaan mitään keinoja. Selvästi perättömiä juttuja esitetään tosina, faktoista vaietaan ja niitä manipuloidaan.Mediat ja niiden omistajapiirit pyrkivät sumeilematta vaikuttamaan parlamentaariseen lainsäädäntöön.

Meillä Suomessahan lehdistöllä ei tietenkään ole mitään tämänsuuntaisiakaan elkeitä. Eihän?

Kesäkuussa vapautuva Suomen pääministerin tehtävä julistetaan haettavaksi. Hakemukset, joita ei palauteta, tulee lähettää toukokuun loppuun mennessa Suomen Keskustapuolueen puoluetoimikunnalle. Työtehtävät tulevat muodostumaan Suomen valtioneuvoston työn johtamisesta ja siihen liittyvistä tehtävistä sekä Keskustapuolueen puheenjohtajana toimimisesta. Lisäbonuksena myös maan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaaminen, mikäli Christoffer Taxell’in perustuslain uudistamista käsittelevä työryhmä päätyy tammikuussa 2010 ehdottamaan presidentin viran lakkauttamista ja työtehtävien siirtämistä pääministerille. Valintapäätöksen, josta ei voi valittaa, tekee Keskustapuolueen kesäkuussa 2010 kokoontuva puoluekokous.Hakijalta edellytetään:

• Hyvää suomen kielen ja auttavaa ruotsin kielen taitoa.
• Toimintaa puolueessa. Vaihtoehtoisesti myös riittävä ansioituneisuus millä tahansa julkishallinnon tai yrityselämän alalla, johon vain liittyy riittävä julkisuus mediassa. Myös viihdeteollisuuden piirissä hankittu julkisuus otetaan huomioon.
• Työtehtävän etuina voidaan mainita kohtuullinen palkka, virka-asunto ja virka-auto omalla kuljettajalla. Työ sisältää matkustelua ja ilmaisia lounaita.  Lisäksi oma sihteeri tai kaksikin, ellei yksi riitä, oma puheenkirjoittaja sekä poliittinen neuvonantaja, jonka tehtäviin kuuluu muotoilla vastauksia median tms. tahojen esittämiin hankalampiin kysymyksiin.

Vapaamuotoiseen hakemukseen tulee ehdottomasti liittää  kopio maksetusta Suomen Keskustapuolueen jäsenmaksukuitista.